Taas mennään!

Posted in Kirjoittaminen with tags , on kesäkuu 28, 2011 by elinaloisa

Olen pari viikkoa fiilistellyt valmistunutta käsikirjoitusta, tai siis sen versiota nro 2. Nyt, kun luin sen tauon jälkeen uudestaan, totesin sen kaipaavan vielä yhtä uudelleen kirjoittamista. Tämä vaihe on aina vähän ristiriitainen. Toisaalta tuntuu kauhean rasittavalta alkaa uudestaan kirjoittaa sitä (miksei se voisi olla jo valmis!), mutta toisaalta taas uudet syntyneet ideat innostavat (jee, nyt siitä tulee parempi!) – eikä oikeastaan voi tehdä muuta kuin alkaa tarkastella sitä taas sillä silmällä, että se tulee muuttumaan, jotkut hienot lauseet tulevat putoamaan pois… tosin kaikkein hienoimmat lauseet eivät… ja joku henkilö tulee muuttamaan suuntaa, joku toinen muuttaa ehkä kokonaan pois tarinasta ja joku toinen pääsee paremmin esiin… päähenkilöt saavat vähän lisää täytettä sieluunsa… ja jotkut tapahtumat täytyy sittenkin kertoa selvemmin esiin, jotkut ajatukset kirjoittaa rivien taakse…

Oikeastaan aika ihana vaihe, niin täytyy ajatella, vaikka olisi jo hirveä vimma saada lähetettyä se kustannustoimittajalle ja kohti maailmaa. Mutta olen päättänyt lähettää sen vasta sitten, kun se on mielestäni ”valmis”. Tietenkin se tulee silti vielä senkin jälkeen muuttumaan, mutta omassa kirjoitusprosessissani nämä eri versiot ovat todellakin raakileita, jotka haluan ensin kypsyttää.

Sain keväällä kaksi apurahaa, joten kirjoittamiseni on onneksi turvattu – mikä tarkoittaa toimeentulon lisäksi myös kirjoitusrauhaa. Sitä, että ei tarvitse miettiä, mistä ja miten raha-asiat järjestää, ja voi olla päätoiminen kirjoittaja ainakin niin pitkään, kun apurahat riittävät. Voi keskittyä miettimään kirjan henkilöiden elämää ja lauseita, joilla siirtää se tulevien lukijoiden mieleen. Parempaa tilannetta en tällä hetkellä voisi toivoa. Siitäkin huolimatta, ettei kirjoittaminen silti aina suju, ja vaikka kuinka tietäisi, mitä aikoo kirjoittaa lisää ja mihin kohtaan tarttua ensimmäisenä, niin kolmas versio ei silti ole välttämättä yhtään helpompi kuin ensimmäinen.

Joskin tällä hetkellä suunta on selkeä. Jo toinen versio on aika erilainen kuin ensimmäinen, ja tämä uusi, kolmas versio tulee muuttumaan vielä enemmän.

 

Varmuuskopioiden tärkeydestä ja kertakäyttöisistä tietokoneista

Posted in Kirjoittaminen with tags , , , , , on kesäkuu 5, 2011 by elinaloisa

Pirkko Saisio kertoi muistaakseni Punaisesta erokirjasta, että lähes valmis käsikirjoitus katosi bittiavaruuteen ja koko kirja oli kirjoitettava uudestaan. Kirjoittajan painajainen oli vähällä toteutua omalla kohdallanikin.

Kirjailijan paras ystävä eli tietokone sanoi minulla suhteemme irti ja pimeni. Ajoitus oli mahdollisimman huono: olin juuri viimeistelemässä kandia yliopistolle ja heti kandin valmistuttua olin suunnitellut pyhittäväni useamman kuukauden kirjan kirjoittamiselle. Aika lailla tuli kirottua liian aikaisin hajoavia laitteita. Kone oli ostettu vain kaksi vuotta sitten – ja siinä oli tietenkin vain vuoden takuu. Ehkä valmistaja tiesi, ettei se hengitä kovin paljon kauemmin? Tuli harkittua myös taiteelliseen itsesääliin vaipumista, sillä romaanin seuraava versio oli enää viimeistelyä vaille valmis.

Julkeat on kirjoitettu ylioppilaslahjaksi saamallani diskettikoneella, jonka kapasiteetti ei olisi ikinä riittänyt netin pyörittämiseen. Aina, kun lähdin vaikka matkalle, otin työn alla olevasta romaanista kopiot kahdelle disketille. Toisen pakkasin matkalaukkuun paitojen sekaan ja toisen vein ystäväni luo talteen. Saatan olla muuten kamala hutilus, mutta käsikirjoituksista pidän huolta – tai näin ajattelin.

Olin ottanut kyllä kandista ja muista opiskelutöistä varmuuskopiot sähköpostiin – muistikkua se romu ei ollut lukenut enää aikoihin. Mutta olin lipsunut tallennuksessa kaikkein tärkeimmän työn kohdalla, ja niin kirjani oli jäädä jumiin yskivään Aceriin. Vietin aika ahdistavia hetkiä jännittäessäni käynnistysvaikeuksissa korisevan koneen vieressä, saanko pelastettua tekstini. Onneksi sain…

Ja onneksi sain hyvältä ystävältäni lainaksi kannettavan! Siitä todellakin SUURKIITOS, koska se pelasti kandini, mutta myös mahdollistaa kirjani kirjoittamisen, mikä on tärkeintä. Oma kone kun menee huoltoon.

Mielenkiintoista nähdä, mitä koneen korjaaminen maksaa, voiko ja kannattaako sitä edes korjata ja onko myyjällä tai valmistajalla sen suhteen vielä jotain vastuuta. Kuluttajaneuvonnan mukaan joskus on, vaikka takuuaika olisi mennytkin umpeen. Riippuu kuulemma siitä, mitä vikaa koneesta löytyy. Joten toivotaan parasta! En haluaisi taas sijoittaa melkoisen isoa summaa koneeseen, joka on ajastettu leviämään juuri takuuajan päätyttyä. Tällainen kertakäyttökulttuuri kyllä ärsyttää valtavasti enkä todellakaan halua kirjoittaa jokaista kirjaani eri koneella. Jos joudun heivaamaan muutaman vuoden välein roskalavalle taas yhden kannettavan, niin tulee siitä aika paljon turhaa jätettä. Edellinen koneeni, se vanhanaikainen diskettikone, kesti hajoamatta kymmenen vuotta.

Tosin tällä hetkellä en jaksa murehtia, olen niin onnellinen kun kävi  hyvä onni peräti kaksi kertaa vastoinkäymisten keskellä. Palautin ajoissa lopullisen version kandista ja olen taas työstänyt käsikirjoitustani.

Asunnon arvo vai inhimillisyys?

Posted in Yhteiskunnalliset asiat with tags , , , , , , , on huhtikuu 28, 2011 by elinaloisa

Tämän päivän Hesarissa kerrotaan, että Kalliosta halutaan poistaa leipäjonot. Kyseessä on Veikko ja Lahja Hurstin Laupeudentyön ruoka- ja vaatejakelu. Jonossa seisoo lehden mukaan jopa 1400 ihmistä. Naapurusto kokee jonon häiritsevänä mm. siksi, että sen läsnäolo laskee asunnon arvoa, kiinteistövälittäjän arvion mukaan jopa 20 000 eurolla. Kommentti kuulostaa parodialta, mutta ei se taida olla sitä. Mielipide kuuluu samaan jatkumoon sen kanssa, ettei asunnottomien palvelukeskusta haluttu rikkomaan Etu-Töölön porvarillista idylliä. Paitsi, että nyt vääränlaiset ihmiset (liian köyhät) eivät saisi edes oleskella yleisillä jalkakäytävillä.

Enpä tiedä, mitä asuntojen arvonlaskulle voi tehdä, kun köyhiä ihmisiä ei voi roudata mihinkään omalle saarellekaan. Ehkä ei kannata ostaa asuntoa kaupungista, jos sen arvo laskee muiden kaupunkilaisten olemassaolosta. Mutta ihmislajin arvo ainakin laskee kylmistä, kovista ja epäinhimillisistä asenteista. Lehdessä kerrotaan myös, että ruokajonolle etsitään uusia tiloja. Voi olla, että jokin toinen tila saattaisi sopiakin toimintaan paremmin, mutta masentavaa, jos kehityssuunta on aina tämä, että köyhimmät ja heikommassa asemassa olevat saavat väistyä toisten kuplatodellisuuden tieltä.

Masentavaa on myös se, jos jonon näkee vain oman napansa uumenista. Asunnon arvonlaskun sijaan voisi olla järkyttynyt vaikka siitä, miten ns. yhteiskunnan turvaverkko on täynnä ihmisen mentäviä reikiä, ja miten eriarvoistavaa politiikkaa maassamme tehdään. Voisi olla vihainen vähimmäisetuuksien riittämättömyydestä – kun itseltä katoaa hypoteettista rahaa 20 000 euroa ja joltain toiselta jää pois vaikkapa konkreettisesti kuukauden toimeentulotuki, reilu 400 euroa, niin kumpi onkaan se, joka menettää enemmän?

Jos joka viikko näkee 1400 ihmisen seisovan pakkasessa tai räntäsateessa mittaamattoman pitkiä aikoja odottamassa ruoka-avustusta, niin miten voi olla mahdollista, ettei silloin tule mieleen, miksi kaikkein köyhimmät ihmiset joutuvat seisomaan jonossa saadakseen apua? Kuvitellaan esimerkiksi verotoimisto, johon tämä omistusasuja tulee selvittämään vaikkapa kotitalousvähennystään. Hän ottaa numerolapun ja istahtaa tuoliin ja voi odottaessa lukea lehteä. Ja jos jono on liian pitkä, hän voi kyllästyä odottamiseen ja hoitaa asian puhelimitse. Eikä kukaan pitäisi inhimillisenä sitä, että terveyskeskuksessa (työterveyslääkäristä puhumattakaan!) odotettaisiin omaa vuoroa jonossa seisten, ulkona. Jonot kuuluvat jonnekin muinaisuuteen 1970-luvulle. Nykyisin kaupassakin hermostutaan, jos jono ei liiku eikä kukaan tule viereiselle kassalle purkamaan sumaa.

Jonottaminen on aina ikävintä sille, joka siinä seisoo. Joten viimeisetkin jonot voisi muuttaa toisenlaiseksi systeemiksi. Esimerkiksi ihmiset voisivat ottaa ruokajonon jonotusnumeron, ja mennä jonnekin lämpimään odottamaan omaa vuoroaan. Silloin ihmiset tulisivat pienemmissä erissä paikalle eikä kenenkään tarvitsisi seistä räntäsateessa naapuruston mulkoiltavana. Ehkä nämä närkästyneet naapurit voisivat miettiä jotain tällaisia konkreettisia asioita, miten ihmisten asemaa voisi parantaa?

Kaikki ruuanjakelut ovat tärkeitä ja niitä organisoivat tahot tekevät arvokasta työtä. Toivottavasti valittajat eivät pääse ajamaan niitä ahtaalle. Ja toivottavasti ne, joilla on mahdollisuus vaikuttaa siihen, missä 1400 ihmistä jonottaa ruoka-apua, tajuavat myös sen, että yhtä lailla heillä on mahdollisuus vaikuttaa koko ilmiön olemassaoloon. Köyhyyden poistaminen kun ei todellakaan tarkoita sen lakaisemista pois näköpiiristä.

Kirjoittamisen sietämätön hankaluus

Posted in Kirjoittaminen, Toinen romaani with tags , , , , on huhtikuu 8, 2011 by elinaloisa

Yritin eilen kirjoittaa infernaalisen väsymyksen vallassa, jotenkin sillä ajatuksella, että muuntunut tajunnantila nostaa nerouden esiin.

Ei nostanut.

Kirjoittamisen työvaiheet ovat välillä turhauttavia. Loppusyksystä kirjoitin käsikirjoitukseen mukaan uuden henkilön ja kehitin hänelle sivukaupalla tekemistä. Nyt sitten heivasin koko tyypin pois tarinasta. Jokin funktio hänen sivujuonellaan ehkä on tässä prosessissa ollut, mutta en pysty tällä hetkellä ymmärtämään sitä. Delete-nappulaa käytellessä uhoan meneväni seuraavaksi tekemään ammatinvalintatestin, jossa voi etsiä uuden suunnan elämälle. Ja tällä kertaa en ota samaa vastausta kuin ennen. (Olen nimittäin aina tehnyt ne testit huijaten ja ennakoiden: tiesin mistä vastauksista saa todennäköisimmin kirjailijan – sotkuisesta kirjoituspöydästä, yksin viihtymisestä ja siitä, että kirjat ovat joskus kiinnostavampia kuin ihmiset. Ja tässä sitä nyt taistellaan.)

Tunne, että ”tästä ei kyllä tule ikinä valmista tai jos tulee niin maailmankaikkeuden kamalinta kuonaa” on sen verran ahdistava, että on pakko tehdä jotain. Ehkä deletoin kokeeksi jonkun toisenkin tyypin – ai, mutta tein sen jo, olen nimittäin jo aiemmin tehnyt päätöksen, että poistan yhden toisenkin sivujuonen ja siihen liittyvän sivuilla haahuilijan.

Myös ahdistus on muuntunut tajunnantila. Ja on vaan uskottava, ettei sellaisissa tiloissa pysty kirjoittamaan. On hankala nähdä, mikä kohta tekstissä tökkii, jos on kokonaisvaltaisesti sellainen olo, että ”kaikki” on pielessä ja ”mikään” ei suju.

Ehkä alan kirjoittaa juttua lopusta alkuun. Siis tarkoitan, tuossa järjestyksessä. Lopussa ei ole mitään ylimääräistä porukkaa pyörimässä, joten viimeisten lukujen uudelleen kirjoittaminen voi innostaa enemmän kuin tämän keskivaiheen. Olen aiemminkin huomannut, että hankalien kohtien jättäminen viimeiseksi voi olla toimiva keino. Vaikka tietysti monet ovat sitä mieltä, että ongelmia ei pidä väistellä, vaan niiden kimppuun on käytävä tarmokkaasti ja heti. Mutta itse olen huomannut ainakin kirjoittamisessa, että joskus se solmukohta voi olla sellainen, ettei se avaudu, ennen kuin koko tarina siitä ympäriltä on kirjoitettu.

Yhdestä asiasta olen kuitenkin ihan oikeasti iloinen: en enää tällaisissa tilanteissa heitä koko tekstiä pois todeten, ettei siitä taida tulla mitään, että kirjoitan uuden, toisenlaisen ja paremman. Luultavasti siihen uuteen mestariteokseenkin tulisi jossain vaiheessa jumitus, ja sitten sekään ei koskaan valmistuisi. Vaikka välillä on suuri houkutus kostaa kirjani henkilöille heidän hankaluutensa ja lopettaa koko heidän maailmansa, en kuitenkaan pysty jättämään kesken. Enkä haluakaan, koska kuitenkin haluan juuri noiden tyyppien hengittävän siellä rivieni välissä.

Ja oikeasti en tee enää ammatinvalintatestejä.

PS. Lyön vetoa, että tämän tekstin otsikon kaltaiset ”jonkin sietämätön joku” ovat yksi käytetyimmistä väännöksistä. Mutta laitoin sen tarkoituksella. Olisi ihan mahtavaa, jos jonkun oman kirjani nimestä tulisi samanlainen, omaa elämäänsä elävä ja alati muuntuva ilmaisu.

Ei ruusuja naistenpäivänä!

Posted in Maailma ja ihmiset, Yhteiskunnalliset asiat with tags , , , , , , on maaliskuu 8, 2011 by elinaloisa

Tänään on kansainvälinen naistenpäivä, joka näkyy Suomessa lähinnä ruusumainoksina ja eri kauppojen naisille suunnattuina tarjouksina. Edellisessä opiskelupaikassani (silloin vuosia sitten) naisopiskelijat saivat ruokailun yhteydessä suklaapalan.

Eli ruusuja, shoppailua, suklaata…? Suomessa naistenpäivän kaupallisuus on vielä pientä moneen muuhun maahan verrattuna, mutta niin on kyllä naistenpäivän yhteiskunnallinen osuuskin.

Olin kolme vuotta sitten naistenpäivänä Barcelonassa, jossa näin hyvin ärhäkän mielenosoituksen etenevän pitkin Las Ramblasia, vanhan kaupungin pääkatuja. Seuraavana aamuna kulkueen reitin varrella näkyi sotkettuja pankkien ikkunoita. En tiedä, mitä espanjankielisillä iskulauseilla huudettiin, mutta tuskin ainakaan ruusuja ja suklaata. Tästä mielenosoituksesta minulle tuli paljon parempi mieli kuin ikinä mistään ”osta kaksi paitaa yhden hinnalla” –kampanjoista tai karkeista, vaikka opiskelijabudjetilla niitäkin on tullut hyödynnettyä. Kaupallinen naistenpäivä ruusuineen vahvistaa stereotyyppisiä sukupuolirooleja, vaikka naistenpäivä voisi muistuttaa nimenomaan niiden purkamisen tärkeydestä.

Itse kaipaisin Suomeen edes vähän yhteiskunnallisempaa naistenpäivän liikehdintää. Ei tarvitse sotkea ikkunoita, mutta päivän nimen voisi jo ihan arkikielessä muuttaa naisten oikeuksien päiväksi, sillä sitä vartenhan päivä alun perin on perustettu. Eivät maailman naiset tarvitse ensisijaisesti ruusukimppuja, vaan esimerkiksi oikeuden käydä koulua ja opiskella, valita itse ammattinsa ja elämäntapansa, oikeuden terveydenhuoltoon, perhesuunnitteluun, turvalliseen raskauteen ja synnytykseen ja oikeuden täysivaltaiseen kansalaisuuteen ja muutenkin itsemääräämisoikeuden.

Suomessa suklaat voisi vaihtaa niin tytöt kuin pojat oikeasti yksilöinä huomioivaan kasvatukseen ja lapsuuskulttuuriin (sen sijaan, että lapset usein ajatellaan lähinnä sukupuolensa karikatyyreinä). Ruusut voisi vaihtaa vaikkapa vanhemmuuden ja työelämän tasa-arvoon. Shoppailun sijaan voisi miettiä, voisiko itse omalta osaltaan purkaa ja muuttaa stereotyyppisiä sukupuolirooleja ja kaavamaisia käsityksiä naisista ja miehistä. Jos kuitenkin haluaa antaa jollekulle henkilökohtaisen lahjan, niin ehkä sen voisi tehdä kuten  jouluna, jolloin ostetaan eettisiä, vaihtoehtoisia joululahjoja (esim. koulukirjat kehitysmaan tytölle tms). Sellaisessa naistenpäivän lahjaperinteessä voisi olla jotain ideaa.

Tänään yksi hyvä naistenpäivän tapahtuma on muuten Naisasialiitto Unionin avoimet ovet. Siellä on mm. kotihoidontukeen ja tasa-arvoon liittyvä, hyvin ajankohtainen keskustelu ”Kenen ’huki’ – entäs hoitotuki?”.

Hyvää naistenpäivää, kaikille!

Seitsemän kaunista

Posted in Bloggaaminen, Kiitokset ja/tai haukut with tags , , on helmikuu 12, 2011 by elinaloisa

 

Kirjoitusvirneitä on saanut Beautiful Blogger -tunnustuksen samaan aikaan peräti kahdelta eri taholta🙂 Sain sen Seija Viléniltä sekä Johanna Hulkolta ja Marjo Heiskaselta. Suurkiitos! On hienoa kuulla, että Kirjoitusvirneet on kiinnostanut ja ihastuttanut muita bloggaajia, koska itsekin olen lukenut mielelläni muiden blogeja.

Idea on, että nyt on minun vuoroni nimetä seitsemän hienoa blogia ja lisäksi kertoa itsestäni seitsemän asiaa. Blogien valitseminen ei ollut helppoa – juuri sen vuoksi, että kauniita ja kiinnostavia blogeja on niin paljon! Päätin valita sellaisia, jotka eivät ainakaan ihan äsken ole saaneet tätä tunnustusta. Listan ulkopuolelle jää silti useita mainitsemisen arvoisia blogeja, seitsemän on kovin vähän…

Valitsin seuraavat blogit:

Katja Ketun Sammatin kettu

Rooibos kirjoittaa

Tero Liukkosen LIUKKONEN

Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät

Rakkaat siskot -sarjakuva

Munkkiblogi

Sivarisukka

Sitten ne seitsemän sekalaista asiaa minusta:

1. Opiskelen folkloristiikkaa, koska monet siihen liittyvät aiheet (varsinkin kansanusko, yliluonnolliset kokemukset, loitsut, vanhat kansanrunot ja nykyperinne) ovat olleet aina suurimpia kiinnostuksen kohteitani.

2. Edelliseen liittyen, olen silti itse melkoinen perinteiden romuttaja.

3. Minusta on mukava syyskesällä maata nurmikolla katselemassa tähtiä.

4. Kirjoitan Helsingin Ylioppilaslehteen aina, kun saan jonkun hienon juttuidean, josta päätoimittajakin innostuu.

5. Olen kasvissyöjä.

6. Tykkään (aina joskus, huvikseni) tehdä lumitöitä tai kaivaa marjapensaille kuoppia, mutta koska olen asunut kerrostaloissa vuosikausia, ei näihin harrastuksiin oikein ole ollut mahdollisuuksia.

7. En osaa päättää, onko minulla pikkukaupunkilaisen sielu ja suurkaupunkilaisen mieli vai toisinpäin.

Pahoittelen muuten, että kesti näin kauan reagoida tähän Beautiful Blogger -tunnustukseen! Kirjoitusvirneet ei suinkaan ole hiipumassa, vaan olen viime aikoina selvittänyt muuton sekamelskaa, lukenut iltaisin uskontotieteen tenttiin ja hoitanut kuumeista lasta. Aika on kulunut kamalan nopeasti ja koko ajan olen siirtänyt asioita jonnekin ”huomiseen”. Eivätkä tällaiset huomispäivät koita koskaan, vaan niiden tilalle tuleekin ihan muita päiviä.

Samasta syystä myös oma kirjoittaminen on ollut katkolla. Olen tosin parina iltana avannut tiedoston, katsellut sitä ja päättänyt tarttua siihen ihan pian, kunhan pystyn kunnolla keskittymään.

Teen sen ihan lähiaikoina. Teen sen ylihuomenna.

Kirjat ovat siellä, missä koti on

Posted in Kirjoittaminen, Kulttuurielämyksiä with tags , , , , , , on tammikuu 24, 2011 by elinaloisa

Siirrän kohta kamppeeni uuteen kortteeriin ja siksi huoneet ovat nyt täynnä kirjoja sisältäviä pahvilaatikoita. Olen muuttanut aikuisiälläni useita kertoja ja aina lastannut samat opukset samoihin kulmistaan repeileviin laatikoihin, enkä muuttojen välissä ole selaillut kirjoista puoliakaan. Jos ei pakkaaminen vielä saa kyseenalaistamaan kirjahamstrauksen mielekkyyttä, niin viimeistään laatikoita roudatessa tulee varmaan mieleen, että eihän siinä ole mitään järkeä.

Paitsi että on. Koti ilman kirjoja on jonkun toisen koti, vaan ei minun. Sen vuoksi en ole yhtään innostunut sähkökirjastakaan. Tosin täytyy sanoa, että en vastustakaan sitä, se vain ei taida olla minun tapani lukea kirjoja ainakaan pääasiallisesti. Tai no, voisin lukea siitä tenttikirjoja tai jotain yhdentekevämpiä opuksia, mutta haluan että minulla on oikea kirjahylly täynnä kirjoja, jotka olen lukenut ja jotka aion lukea, uudestaan tai edes joskus. Kirjojen läsnäolo on yhtä tärkeää kuin puiden, eivätkä virtuaaliset versiot ole sama asia. Totta kai kirjassa tärkeintä on sisältö, mutta minulle kirjat ovat myös esineinä tärkeitä.

Kirjahyllyni saa huoneen näyttämään sotkuiselta, koska kirjat eivät ole koskaan suorassa rivissä ja kirjahylly hallitsee huonetta sekavärisenä sisustuselementtinä. (Vinkki: kirjat kannattaa lajitella värin mukaan! Se näyttää hienolta ja kokonaisuus tuntuu arvaamattomammalta kuin aakkostettuna, ja sitä paitsi se saa nekin vieraat tutkimaan kirjahyllyä, jotka muuten eivät kiinnittäisi koko rakennelmaan mitään huomiota.)

Kirjat ovat vieressä ja taustalla kun teen muita asioita, mutta vilkaisu kirjahyllyyn tuo mieleen muistoja. Jos samat teokset olisivat vain lukulaitteella, ei niiden selkämyksiä tulisi samalla lailla vilkuiltua pitkin päivää. Ja silmäys pelkkään pöydällä nököttävään lukulaitteeseen ei toisi koskaan mieleen kaikkia sinne tallennettua/ladattuja (mikä nyt sitten on oikea sana?) kirjoja, korkeintaan ehkä uusimmat tai suosikit. Mutta lukemani kirjat pitävät sisällään paitsi niihin kirjoitetun tarinan myös henkilökohtaisen lukukokemukseni ja sen myötä heränneet ajatukset, ja usein myös häivähdyksiä silloisesta elämäntilanteesta: kenen kanssa puhuin kirjasta, millaista elämäni oli silloin, millainen tunnelma vallitsi kun aloitin lukemisen… Myös lukemattomat kirjat muistuttavat aina jostain – aikomuksistani, mielikuvistani tai arvostuksistani, joiden vuoksi olen hankkinut kirjan, jota en ole kuitenkaan (vielä) saanut luettua.

Kirjojen pakkaamisen ja muiden muuttokiireiden takia täällä Kirjoitusvirneissä ei ole tapahtunut mitään, mutta olen kaikessa hiljaisuudessa saanut valmiiksi toisen romaanini ensimmäisen version – vain todetakseni, että kirjoittaminen tuntuu maratonilta, jonka puolessa välissä joudun takaisin alkuun (mutta olenpahan verrytellyt ja tunnen reitin). Ensimmäinen versio on vasta alku – tai polku – ja nyt kirjoitan tekstiä uudestaan. Printattuani ensimmäisen version tajusin lukiessani sitä, että sen kanssa on vielä paljon työtä, ja mikäs sen uuvuttavampi ajatus. Kirjoitin kaksi ensimmäistä lukua uudestaan ja totesin, että se työ kannattaa tehdä. Epätoivosta innostukseen, uudestaan ja uudestaan.